Uni ikuisuuksiin

Oli eräs tyttö, jonka nimi oli paikallisella kielellä sellainen, että sitä ei voi ihmisen äänihuulilla ääntää, mutta jota sanottakoon nyt tämän tarinan etenemisen helpottamiseksi tästedes Päivänsäteeksi. Päivänsäde ei ollut ihminen, mutta näytti kyllä sellaiselta niin paljon, että ihmismies olisi voinut tuntea häneen vetoa. Hänellä, kuten muillakin rotunsa edustajilla, oli kuitenkin laajempialainen karvoitus kuin ihmisillä: Suurta osaa tuon rodun edustajien ruumiista peitti pehmeä, lähes samettinen turkki. Päivänsäteellä oli lisäksi tatuointi poskessaan. Maailma, jossa Päivänsäde asui, kiersi tähteä, joka oli väriltään violetti (tuon kyseisen maailmankaikkeuden fysiikan lait olivat jokseenkin erilaiset kuin meidän, ja violetit tähdet olivat hyvin tavallisia). No, joka tapauksessa Päivänsäde asui pienessä vuorten sylissä olevassa kylässä, jonka asukkaat saivat elantonsa pienten vuohenkaltaisten olentojen kasvattamisesta. Nuo vuohenkaltaiset olivat viisikymmentä ensimmäistä elinvuottaan pieniä, pörröisiä ja söpöjä, mutta viidentenäkymmentenä elinvuotenaan ne yhtäkkiä saavat kasvupyrähdyksen ja niistä tulee suuria, pitkäkarvaisia olentoja, joiden ainoa tehtävä on löytää parittelukumppani ja lisääntyä ennen kuin kuolevat. Violetti aurinko paistoi kirkkaasti taivaalta, kun Päivänsäde paimensi pieniä vuohenkaltaisia olentoja laitumelle. Päivänsäde unelmoi, että hänestä jonain päivänä tulisi kunnioitettu parantajanainen. Juuri kun hän huokaisi kaipaavasti katsoen taivaalla ajelehtivia pilviä, uni loppui ja sen uneksija heräsi.

Tuo uneksija oli eräs toinen pieni ja pörröinen olento. Hän kuului perin erikoiseen lajiin, hieman samanlaiseen kin Päivänsäteen paimentamat pienet vuohenkaltaiset otukset (joskaan ei ulkonäöllisesti). Syntymästä tiettyyn ikään asti he olivat koiranpennun näköisiä ja kokoisia söpöjä veitikoita, ja silloin heidän nimensä oli veliel. Tietyssä iässä tapahtui kuitenkin ihmeellinen muutos, ja heistä tuli yhdessä yössä seuraavan kasvuvaiheen edustajia, ja silloin heidän nimensä oli velimir. Velimirit näyttivät myös hieman koiramaisilta, mutta niillä oli kolme häntää, jotka olivat pörröiset kuin oravalla. Oltuaan tässä kehitysvaiheessa jonkin aikaa heille tapahtui viimeinen ja suurin muutos, jossa he uudelleensyntyivät lopulliseen muotoonsa ja heitä kutsuttiin nimellä velirian. Velirianit olivat jäntevämpiä ja suurempia kuin edeltäjänsä, niillä oli viisi pörröhäntää, kullanruskea turkki ja jopa pienet enkelimäiset siivet selässä (siivet olivat evolutiivinen relikti ajalta, jolloin velirianien edeltäjät vielä lensivät niillä). Uneksijamme lajin edeltäjä oli kehittynyt, kun nisäkkäät ja linnut risteytyivät keskenään. Uneksijamme oli vielä nuori veliel, mutta hänen uskonsa tulevaisuuteensa oli vankka. Hän oli kuitenkin vain osa suurempaa unta, joka juuri silloin sattui loppumaan herätyskellon soimiseen.

Matti säpsähti ringg ring -ääneen. Hän oli juuri nähnyt vilkasta unta, jonka sisällöt olivat vaihdelleet pikkutuhmuudesta perimmäisen totuuden oivaltamisen kautta jylhiin, mystisiin, selittämättömiin tunnelmiin sekä outoihin väri- ja musiikkiviidakkoihin. Viimeinen Matin muistama elementti tästä unestaan oli ollut jokin outoon veliel-rotuun kuulunut pieni, söpö ja uljas otus. Matti oli taas viime vuosina alkanut nähdä oikeasti kiinnostavia unia. Hän oli äreällä päällä, sillä kello oli vasta seitsemän ja hän olisi kasvavana poikana tarvinnut enemmänkin unta kuin noin vajaat seitsemän nyt saamaansa unituntia – mutta ei auttanut, kouluun oli ennätettävä. Lumen sataessa ulkona ja peittäessä maan kauniin valkoiseksi – säätila, joka ilmastonmuutoksen pitkälle ehdittyä oli käynyt valitettavan harvinaiseksi – Matti raahusti keittiöön ja laittoi itselleen kupillisen kahvia, jonka kupin sisällön sitten hörppi naamaansa. Hän katseli ulos. Äiti, isä ja sisarukset nukkuivat vielä, samoin kuin satunnaiset Matin talossa majailevat kummalliset mutta luotettavat ja vaarattomat kulkijat. Matti rupesi huokaisten pukemaan takkia päälleen. Hänen isänsä ja äitinsä riitelivät jatkuvasti, minkä lisäksi häntä yksinkertaisesti vaivasi outo masennus, joka tuntui olemaan hirvittävää, elämää suurempaa sorttia – hän toivoi, että se muuttuisi peloksi tai suruksi, sillä nuo tunteet pystyivät suurina ja rajattomina ilmetessään olemaan myös positiivisia ja antamaan elämään merkitystä, mutta ei. Mattia vitutti, eikä Matti osannut mielestään elää. Matista tuntuu, että hän ei koskaan saanut mitään tehtyä valmiiksi. Hän hikoili paljon ja oli laiska, ja vajosi ahdistukseen liian nopeasti.

Matti käveli ulos lumisateeseen, männyt humisivat. Hän lähti taivaltamaan muutaman kilometrin tietään kyläkoululle, niin hän tapasi tehdä joka aamu. Ennen hänen mukanaan oli kulkenut koira Markus, joka oli sitten koululta omatoimisesti palannut kotiin ja koulupäivän jälkeen ollut rakastavana odottamassa, mutta viime kesänä Markus oli kadonnut selittämättömästi. Mattia suretti tämä, eikä suru tuntunut mitenkään erityisen positiiviselta asialta, vaikka toki masennuksen mennen tullen voittikin. Oudon haikea kyynel valui Matin poskelle. Hän muisti, että Mika Waltarin koiran nimi oli ollut Petteri. Petteri, miten toverillinen, suloinen nimi! Matti talsi uljaana eteenpäin, vaikkakin suru häntä syvensi. Mutta silloin uni päättyi.

Ilmarin käsivarrelle laskeutui iso kärpänen, joka kutittelullaan herätti hänet mitä sekavimmasta unesta. Ilmari yritti vielä saada unen päästä kiinni, mutta ei onnistunut sitten millään. Hän vilkaisi rannekelloaan, joka näytti puolta seitsemää. "Voi helvetti. Eikö se muka ole tuon enempää?" Ilmari sanoi ääneen ja kohosi istumaan. Hän haroi lattialta päälleen teepaidan ja raahusti keittiöön. Ilmari lorotti termospullosta eilisillalta ylijäänyttä kahvia isoon mukiin ja otti kaapista täytekeksipaketin. Paketti kuitenkin unohtui pöydälle Ilmarin alettua toden teolla pohtia äskeistä heräämistään, jossa vain tuntui olevan jotain vinossa. Sitten hän loi katseen kuuraiseen ikkunaan. Ulkona maata peitti tasainen lumikerros. Oli sydäntalvi, ja punainen neste pakkasmittarissa oli kohonnut lähes tappiin asti.

Silloin Ilmari tajusi, miksi herätys oli ollut niin outo: eihän tähän aikaan vuodesta pitäisi olla kärpäsiä. Ilmari päätti kuitenkin olla välittämättä moisesta. Mitä nyt yhdestä kärpäsestä. Hän voisi vaikkapa mennä olohuoneeseen katsomaan jotain hyvää leffaa, kuten tapoihinsa kuului. Hänellä oli suuri kotielokuvateatteri, jota varten oli pitänyt säästää rahaa lähes vuoden ajan. Mutta kyllä kannatti! Nyt hän sai töllöttää elokuvia mielin määrin, eikä kukaan tai mikään voinut häntä estää niin tekemästä. Kahvikuppeineen hän syöksähti olohuoneeseen ja napsautti valot päälle. Hän työnsi dvd-laitteeseen jonkin satunnaisen käteen osuneen levyn ja napsautti laitteiston päälle. Mitään ei tapahtunut. Hän napsautti vielä uudestaan, mutta jättiläisruutu ei vain osoittanut mitään elonmerkkejä. Hän meni ruudun luokse ja työnsi päänsä sen taakse katsoakseen, oliko töpseli kenties irronnut seinästä. Jokin kopsahti kevyesti hänen otsaansa. Siitä se jokin tipahti suoraan Ilmarin nokan eteen paljastuen isoksi donitsiksi. Donitsille ei ollut käynyt mitenkään pudotuksessa, vaikka sen oli täytynyt pudota jostain screamin päältä, ja ruutu oli sentään melko korkea. Turhempia tuumimatta Ilmari haukkasi donitsista, mutta kauhukseen hän sai huomata sen olleen täynnä isoja, siivekkäitä, niljakkaita kärpäsiä! Ilmarin puraistua kärpäsiä oli niiden sisältä kömpinyt miljoonittain pieniä valkoisia toukkia, jotka alkoivat heti jäyttää hänen kitalakeaan ja kieltään. Ilmari yritti kauhuissaan kakoa mönkiäisiä ulos suustaan, mutta ne kömpivät hänen kurkkutorveaan pitkin alas. Sillä samaisella hetkellä uni, luojalle kiitos, otti ja päättyi.

Nuori punaturkkinen kettu haukotteli ja venytteli. Kettu oli nuori naaras, joka oli vasta itselleen pesäkolon männyn kannon alle kaivanut. Se kääntyi kyljelleen ja murahteli hiljaa ja yritti saada päähänsä minkälaista unta se oli juuri nähnyt, mutta ei muistanut muuta kuin että se ei ollut ollut kovin mukava uni. Kettua värisytti, mutta se heitti pois unta koskevat muistot. Kettu käveli ulos kolostaan ajatuksenaan etsiä itselleen sopivaa aamupalaa. Se käveli eteenpäin metsäpolkua, joka yhtäkkiä muuttui jonkinlaiseksi kivitieksi, joka kulki yksinään avaruuden poikki. Siellä täällä leijaili asteroideja, joilla eli tietynlaisia hapettomassa ja paineettomassa tilassa kummallisesti menestyviä, säteilyistä voimaa ammentavia ja kylmyyden kestäviä avaruusheinäsirkkoja. Myös ruukkukasveja näkyi kelluvan pitkin avaruutta. Tyttökettu kulki tietään eteenpäin ja katsoi kaikkea ympäröivää täysin tyynenä. Sitten kaikki pimeni.

Myyräkansan reipas ja vahva työläinen heräsi sipulimaisesta1 unestaan, hätkähtäen hikisenä maanalaisen kodin todellisuuteen. Uusi pimeä aamu Pimeyden jumalan ystävällisessä suojeluksessa odotti sen työpanosta. Työläinen, nimeltään Heros, joi aamupalaksi kukanmettä ja kävi sitten työskentelemään laulaen samalla monisatapäisen työskentelyporukan kanssa Pimeydenjumalan hymniä. Myyräkansa arvosti työntekoa. Se oli hengissäsäilymisen edellytys ja varmisti heille lämpimän, pimeän kotikolon, jossa he saisivat Pimeydenjumalan arvosta joka päivä elää ja rakastaa.

Päivä eteni tavalliseen tapaan ja työt saatiin tehdyksi. Oli jo ilta, ja Heros kävi viettämään lyhyehköä vapaa-aikaansa yhdessä lauletun "Kaikki kunnossa taas, päivän työt tehty" -hymnin säestämänä. Silloin kuitenkin alkoi sataa kaatamalla. Kaaos valtasi koko maanalaisen yhteiskunnan veden tulviessa joka kolosta sisään. Mitä tämä on? Rankaiseeko Pimeyden jumala meitä? Vanhimmatkaan myyräläiset eivät osanneet vastata. Hävitys pyyhki myyränkoloja. Lapset ja naiset, jopa miehetkin itkivät. Hämmennys vallitsi. Heros kiiruhti kotiinsa katsomaan, mitä vaimolle kuuluu. Hänen ryömiessään salamavauhtia pitki kapeita käytäviä vettä tulvi yhä sisään. Hukkuvien myyrien kiljaisut kirkuivat kaikkialta. Heros ryntäsi kotiovelle, mursi sen auki ja näki hukkumaisillaan olevan vaimonsa. Salamannopeasti Heros kahmaisi vaimon kainaloonsa ja lähti tekemään uutta tunnelia samalla kun kulki sitä. Lopulta he pääsivät viimeiseen kuivaksi jääneeseen suureen maanalaiseen saliin, joka oli himmeästi valaistu koppakuoriaisilla, ja johon kaikki eloonjääneet olivat tiiviisti kokoontuneet. Myyräkansa oli jo lähes täysin yksimielinen: ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin jättää muinainen, nyt tuiman myrskyn runtelema koti ja mennä etsimään uutta asuinpaikkaa, jossa tulevat sukupolvet voisivat elää onnellisesti.

Tämän traagisen näkymän koko suuresta myyräkansasta, korokkeella istuvine yhdyskunnanvanhimpineen, viettämässä viime hetkiään ystävällisessä, syvässä, vanhassa kolokodissaan katkaisi Eetun pikkuveljen aamuinen kiukuttelu ja hauras nokturnaalinen visio haipui silmänräpäyksessä pois. Pökkyräisenä kuin humalainen Eetu kampesi itsensä ylös sängystä ja askelsi olohuoneeseen, jossa piinatun näköinen äiti puki äkäisenä änkyröivää pikkuveikkaa. Veljen kalsarit olivat lentäneet tässä ähinässä äidin naamalle. Eetu seurasi hivenen huvittuneena tätä touhua. Hänen pitäisi kohta lähteä kouluun, jossa olisi edessä työelämään tutustumisviikko. Äidin sitoessa pikkuveljeä kengännauhoilla pöydänjalkaan kiinni saadakseen kalsarit tälle jalkaan Eetu käveli vaatekaapille. Hän avasi oven, josta paljastui jyhkeän uroshirven suuri hahmo. Hirvi tönäisi kuonollaan Eetun nurin ja lähti tallustamaan kohti ulko-ovea. Hirvi ryskäsi läpi ovesta ja lähti laukkaamaan tietä eteenpäin. Eetu juoksi hirven perässä ulos villisti kiljuen. Tien päässä hirvi iski sarvensa postilaatikkoihin, jotka lensivät metsikköön. Hirvi käänsi katseensa Eetuun ja paljasti torahampaansa. Sitten se muuttuikin Pate Mustajärveksi ja uni päättyä pätkähti.

Kaikkitietävä Kertoja heräsi sikeästä unesta. Oli uusi aurinkoinen aamu Kertojamaassa. Kaikkitietävä Kertoja meni ensin vessaan pesemään hampaansa ja lampsi sitten (ensin hampaat [omansa] huuhdeltuaan) keittiöön. "Hyvää huomenta", lausui sanomalehteä lukeva Minäkertoja. "Huomenta vaan, kämppäkaveri hyvä", sanoi Kaikkitietävä Kertoja vastaukseksi. "Noh, kuis panee?" kysyi kämpässä vieraileva kaukaisessa maassa asuva kaveri Antisankari. "Kiitos, hyvin", vastasi Kaikkitietävä Kertoja. "Röhhöh", röhkäisi Antisankari. Kaikkitietävä Kertoja katsoi kelloa. Kappas, se on jo kolmekymmentäneljä! "Kiitoksia aamiaisesta, toverit", hän sanoi noustessaan pöydästä, "minun täytyy rientää." Kaikkitietävällä Kertojalla oli tärkeä tehtävä. Hän astui ovesta ulos ja käveli kylän poikki. Kirjaston kohdalla hänen silmäänsä meni roska, mutta hän sai sen pyyhkäistyä pois. Helpotuksesta huokaisten hän pyyhki hikistä otsaansa.

Kaikkitietävä Kertoja oli jo melkein perillä. Noin, siitä, mukulakivikadun päähän, portti auki, puutarhapolku käydään alusta loppuun, hirsinen ovi auki, astutaan pimeyteen. Hiivitään rappusia, huokasitaan, avataan toinen ovi, astutaan kimaltavaan huoneeseen – ja hypätään pimeyteen! Tuntemattomat, pimeät, tyhjät, värikkäät, elämäntäyteiset, raikkaat, rajattomat avaruudet kiisivät läpi Kaikkitietävän Kertojan tämän kulkeutuessa yhä poispäin, poispäin, niin kauas Kertojamaasta, että hirvitti avata silmät nähdäkseen kuinka kauas taakse olivat tunnetut seudut jääneet, pois, tavoittamattomiin, niin kauas ettei yksikään kertojamaalainen tuhansien maailmankaikkeudenelinaikojen pituisella etsinnälläkään olisi häntä lähellä, läpi avaruuksien, sieltä täältä ääniä kuullen. Jossain kuului pieru, jossain naisen naurua, jostain kantautui loistavien kukkien hohde, jostain valaistuneen miehen puhe, jostain huikaisevan moniulotteisten energiaolentojen taianomaista viestintää. Yhtäkkiä Kaikkitietävä Kertoja putkahti tästä monien peräkkäisten maailmojen hypertunnelista silkkaan mustaan avaruuteen. Hän liisi läpi ihanan, äärettömän avaruuden, jossain kaukana vain tähdet häntä tuijottamassa, lensi varmaan pari tuntia, ei miettinyt mitään, tunsi ja oli autuas; ja sitten hänen eteensä ilmestyi tietynlainen kaakeli- tai tiililattiataso, jolla oli myös – kuin painovoima olisikin yhtäkkiä päättänyt päteä ja valita tämän lattian painovoimaiseksi esineeksi! – ruukkukasveja ruukuissaan, ja poikkiseinä, jolla riippui alkuasukasheimon maski. Ohi meni asteroideja heinäsirkkoja kyydissään... Kaikkitietävän Kertojan jalka kolahti lattiaan, ja parilla askeleella, parilla loikalla hän syöksyi lattiatason toiselle puolelle, ja yhtäkkiä, varoittamatta, hän ei enää ollutkaan tähtisessä, mustassa avaruudessa, vaan putosi.

Kaikkitietävä Kertoja putosi putoamistaan läpi vihreän, psykedeelisen, diskomusiikin täyttämän tunnelin ja hänen ohitsensa sujahti mitä moninaisempia kuvioita. Lopulta tunnelin loppu tuli näkyviin. Se oli tietynlainen välkehtivä valo, johon Kaikkitietävä Kertoja iskeytyi – ja sitten hän oli menomatkansa päätepisteessä, Helsingissä Ateneumin edessä.

Kaikkitietävä Kertoja karisti pölyjä hihoistaan ja lähti kävelemään. Hän suunnisti kohti Radisson SAS -hotellia, joka ei vielä ollut näkyvissä... sitten Kaikkitietävää Kertojaa ei enää ollut, vaan tilalle astui Iku-Turso kannoillaan Roope Ankka, Väinämöinen, Louhi, Milla Magia ja – jostain kummasta tämän unen uneksijan alitajunnan oman yksityisen logiikan oikusta (niitä on yleensä alitajunnoilla monia) johtuen – myös Leonard Cohen laulamassa The Mission -yhtyeen kappaletta "Over the Hills and Far Away". Iku-Turso oli selvästi hädissään ja mylvi ihmisjoukoille kadulla. Ihmiset eivät olleet hädissään, eivät huolissaan. He olivat välinpitämättömiä, kyynisiä, mustia petoja, jotka eivät nokkaansa tapahtumille lotkauttaneet. Silloin jylähti taivaasta ääni: "Olen teloittanut Don Rosan!" ...ja Keno Don Rosan keihäällä halkaistu, puolikkaan jalkapallokentän kokoinen pää mätkähti jonkin matkan päähän. Taivaasta laskeutui harpyija, joka nauroi. Roope Ankka huusi: "Kääk!" mutta (paikalle yhtäkkiä ilmestyneet) ankanpojatpa olivat ovelia; macgyverilaista innovatiivisuutta osoittaen he kokosivat ultratehokkaan jousipyssyn kadulla lojuneesta liiskaantunesta jäätelötuutista ja ampuivat harpyijan kuoliaaksi. Iku-Turso huusi ja repäisi irti toisen niistä ihmeukoista, jotka siinä Rautatieaseman edessä toljottaa ja pitelee niitä vitun palloja. Se olikin sille saatanan ukonkäppyrälle ihan oikein, nimittäin. Yhtäkkiä unen miljöö ei ollutkaan enää Helsinki, vaan pikemminkin Danten Helvetin alin kohta, jossa Maan keskipisteessä Saatana pureskeli Juudas Iskariotia, Brutusta sekä Cassiusta. Paikalla oli äsken läsnäolleista henkilöistä ainoastaan Roope Ankka, joka loihe lausumahan: "No mitäs kuuluu Lusifeeri?!" Saatana sylkäisi parkuvan Juudaksen jonnekin ja vastasi keskimmäisellä, nyt vapaalla suullaan: "No kato nyt! Oisitko ite tässä asemassa tyytyväine, hä?" Roope Ankka hätkähti ja alkoi selittämään: "Anteeksi, olin varmaan tahditon, älä kanna kaunaa, ethän, tiedän ettet viisaana ihm... piruna kanna kaunaa?" Saatana nappasi ylettömän kauas sinkoutuneen Iskariotin sammakonkielellään takaisin keskisuuhunsa ja sanoi sitten vasta-alkaneen jauhamisen säestämänä: "Mjhoo mitäsh tjuostmmnja. Ei mnjiua jaksja enjää kniinjostjaa olljaj vihajinenm." "Sepä hienoa, toveri", sanoi Roope Ankka alati mielistelevämmällä äänensävyllä, "ei sinulla sattuisi olemaan tietoa siitä, missä Helvetin kadonnut aarre on?" "Helvetin kadonnutta aarretta tai miksi te kapitalistijenkit sitä kutsuttekaan", sanoi Saatana, "ei ole koskaan ollutkaan olemassa. Usko kun Vihtahousu sanoo. Sen sijaan voisin teleportata sinut tuonne Rayman 2: The Great Escape -pelistä tuttuun Pahojen Unien Luolaan? Siellä on hämähäkkihirviöllä aarre!" "Hyvä, tee se heti!" sanoi Roope ahneudenkiilto silmissään.

Ja niin Roope olikin yhtäkkiä hassugrafiikkaisessa, hyisessä, jäisessä luolassa edessään aran näköinen hämähäkkihirviö. Mutta silloin vaivuttiin syvään uneen. Sitä, tiedotonta lepoa, jatkui varmaan kolme tuntia, kunnes alkoi taas uusi REM-unen vaihe. Virta virtasi, ja siinä ui jätteiden seassa vauva. Vauva pääsi niemelle maihin ja sai mukanaan raahattua murean palan ihmisenlihaa. Vauva arvioi lihanpalan ihan tarpeeksi puhtaaksi ja alkoi grillata sitä vartaalla, se oli rasvainen ja muistutti kalafilettä. Silloin uneksija muisti, että tämä uni on jo nähty ja käsitelty aikaisemminkin, eikä sille ole enää tarvetta. Hetken hämmennyksessä uneksija muuttui itse unessaan täksi vauvaksi, jota oli aiemmin vain katsellut etäämmältä. Vauva ajatteli: "Nytkö minun olemassaoloni pitää loppua?" Vauva tutisi. "Ai niin, minähän olen nyt itse uneksija, joten ei hätää; olen kyllä olemassa herättyänikin", se ajatteli. Silloin unessa unen loppumisen mahdollisuuden pohtimisen absurdius iski alati enemmän sekaantuvaan uneksijaan kuin tuhat sähköshokkia tai maanjäristys. Ahdistus valtasi uneksijan – onneksi vain hetkeksi. Uneksija jäi odottamaan uusia ajatuksia, jotka putkahtaisivat hänen uniruumiinsa vauvanpäähän. Parin sekunnin suu auki toljottamisen jälkeen vauvalle tuli seuraava oivallus päähän: "Mutta eihän tämä ole minun aiemmin näkemä uneni! Tämähän on Luoman uni, jonka hän kerran kertoi Beepediassa, tämä vauva virrassa -teemalla alkava uni!" Tästä uudesta hoksaamisestaan varmuudentunnetta ja itsetuntoa keränneenä uneksija ryhdistäytyi vauvanruumiissaan ja heräsi.

Uneksija oli valtava olento, planeetan kokoinen ja näköinen, mutta elävä ja hengittävä (joskin hitaasti). Uneksija rapisteli mailien pituisista silmäripsistään irti niihin unen aikana kasvaneet metsät ja räpytteli valtavia silmiään (ihmisten näkökulmasta) hyvin hitaasti. Olento kellui vedessä, tai ainakin sen kaltaisessa aineesa, ja olisikin ollut ihme, jos se ei olisi tehnyt niin, sillä tuo koko maailmankaikkeus koostui lähinnä pelkästä vedestä. Vedessä eli monenmoisia olentoja, suuria ja pieniä, ja uneksuva ystävämme oli niistä suurimpia. Hohtokalojen laivueet muuttivat vesiavaruuden läpi planeettaoliolta toiselle ja valoa ja lämpöä tähän kosteaan universumiin toivat suuret meriauringot, joiden alkuperää kukaan ei tiennyt, sillä niiden lähelle oli liian kuuma mennä niitä tutkimaan. Yhtäkkiä planeettaolio huomasi jonkin (jopa olion itsensä näkökulmasta) suuren häämöttävän kauempana vedessä aika pelottavalla tavalla. Planeettaolio siristi suuria silmiään nähdäkseen paremmin tuon varjon muodot. Se oli kuin pallo, mutta sellainen pallo, jota oli puristettu ja venytetty suuntaan jos toiseenkin. Planeettaoliota pelotti, ja se värähti maanjäristyksenkaltaisesti ajaen pakoon muutaman sen ihon poimuihin piiloutuneen hohtokalan.

Planeettaolio vapisi kauhusta ja ummisti silmänsä odottaen jotain sanoinkuvaamattoman hirveää tapahtuvaksi. Lopulta planeettaolio nukahti peloissaan meritursasparven kotoisaan syliin painautuen. Se näki unta, jossa hiljaiset valaat mylvivät hitaasti ja rauhallisesti kuunvalossa, pienessä jääpeitteisessä laguunissa, jonka ympärillä kasvoi luminen havumetsä ja oudot revontulet leiskuivat. Kun planeettaolio lopulta heräsi tuosta rauhoittavasta, melankolisesta ja kuulaasta unesta, se katsoi ympärilleen silmissään uteliaisuutta. Aavemaista jättiläispalloa ei näkynyt missään. Planeettaoliota askarrutti ja kauhistutti tapaus, ja tulevina päivinä hän otti yhteyttä kaukana kelluvaan isoisäänsä kyselläkseen, mikä tuo ilmiö oli saattanut olla. Päättelyllä ja tiedonhankinnalla planeettaolio sulki pois mahdollisuuden yksi toisensa jälkeen. Hän mietti asiaa vielä aktiivisesti muutaman kuukauden, kunnes lopulta tapaus unohtui, mutta silloin tällöin muistui mieleen ja askarrutti oliota, joka ei vieläkään ollut keksinyt selitystä sille, mikä tuo epämuodostunut suurensuuri pallo oli voinut olla. Planeettaolio eli pitkän ja juhlallisen elämän, vaikka tämä muisto silloin tällöin vaivasikin hänen mieltään kuin silloin tällöin palaavana, armottomana oliota ruoskivana piiskana, jonka käyttäjä oli näkymätön. Lopulta planeettaolio oli kuolinvuoteellaan, vanhana, raihnaisena, ajatellen, että "nyt loppu sitten tosiaan on tulossa". Mutta silloin jokin hätkähti koko universumissa; vasta itsestään tietoiseksi tullut uneksuja katsoi koko meriuniversumia vielä kerran huomaten, että tämä kaikki oli ollut hänen untaan. Sekunnin murto-osassa tuo maailmankaikkeus hälveni johonkin, valui sivuille unennäkijän näkökentässä. Unennäkijä näki pimeän tunnelin, jonka päässä oli valoa. Valo suureni hitaasti, ja unennäkijä tajusi olevansa unihalvauksen tilassa, kykenemätön jäsentensä liikuttamiseen. Lopulta hän ponnisti itsensä ulos unihalvauksesta ja heräsi.