Amerikkalainen kulttuurikolonialismi

[18:42:02] Prompt: Amerikkalainen kulttuurikolonialismi
Amerikkalainen kulttuurikolonialismi näkyy selvästi myös elokuvataiteessa, esimerkiksi Stanley Kubrickin Spartacuksessa (1960), josta voi olla monta mieltä. Spartacus oli kuitenkin merkittävä tapahtuma: elokuva nosti orjat kapinaan, mikä aiheutti myös useita mellakoita Yhdysvalloissa, sillä tuohon aikaan orjia pidettiin laillisesti yhä monissa osavaltioissa.
Spartacus on myös ainoa amerikkalainen elokuva, jossa mustaihoisella näyttelijällä on keskeinen rooli.
Yhdysvalloissa oli tietysti jo aiemmin tehty joitain orjuuden ja kolonialismin vastaisia elokuvia. Tällaisia ovat esimerkiksi mykkäelokuva Djuna, New Mexicosta (1927), jonka on sanottu aloittaneen mustien naisten esiintulon valkoisissa elokuvissa. Se oli ensimmäinen kokonaan värielokuva, jossa kuvattiin mustan naisen elämää Yhdysvalloissa. Sen pääroolia esitti Djuna, oikealta nimeltään Junita Patterson.
Pattersonin isä oli musta, mutta äiti valkoinen. Elokuvan ohjaajan ja käsikirjoittajan Dorothy Arznerin äiti taas oli musta.
Vuonna 1964 sai ensi-iltansa Robert Redfordin elokuva Korpraali John McB. Elokuva sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan viimeisiin hetkiin, jossa Unionin sotilaat ottavat vangiksi Konfederaation kapteenin ja joutuvat kahnaukseen Konfederaation joukkojen kanssa. Tapahtumat sijoittuvat pieneen kaupunkiin Tennesseen osavaltiossa, jonka asukkaat ovat enimmäkseen Konfederaation kannattajia. Heidät pakotetaan mukaan Unionin hyökkäykseen ja Unionin sotilaat teloittavat kapteeni McBriden (John Wayne). Kaupunkilaisten keskuudessa syntyy pakokauhu ja ihmiset alkavat ryöstää ja surmata Konfederaation kannattajia. Redford esitti elokuvassa John McBride -nimistä Unionin sotilasta. Elokuvan alkuperäinen nimi The Beguiled oli alun perin ollut The Cuckoo. Se sai kuitenkin kritiikkiä nimen vuoksi. Kriitikot epäilivät sen kannustavan mustia miehiä raiskauksiin.
Myös Martin Luther Kingiä itseään on sanottu elokuvakolonialismin uhriksi. Kingin tähdittämä Sisällissota oli Kingin kannalta monella tapaa ristiriitainen, vaikka se pyrki esittämään etelävaltiot nimenomaan rasismin kyllästäminä roistomaina.
Elokuvan asetelma on kieltämättä rasistinen ja Kingin esiintyminen elokuvassa tuntuu jopa hiukan groteskilta, vaikka King esittää roolinsa melko neutraalisti ja alleviivaamatta. Martin Luther King ei itse hyväksynyt Kingin kuvaamista rasistisena hahmona. Elokuvan käsikirjoittanut Arthur Miller puolestaan sanoi Kingistä: ”Minusta Martin Luther Kingin esittäminen tällä tavoin ei ollut yhtään sen suurempi loukkaus kuin kenenkään muunkaan esittäminen sellaisena.”
Elokuvan esittäminen aiheutti luonnollisesti kuohuntaa myös vuonna 1965. Kun elokuva ilmestyi Yhdysvalloissa, mustat nousivat rotumellakoihin eri puolella maata ja ainakin 35 ihmistä sai surmansa. Elokuvan esittäminen kiellettiin Yhdysvalloissa. Lopulta presidentti Richard Nixon joutui henkilökohtaisesti päättämään, oliko elokuva rasistinen. Hän totesi elokuvan olevan sekä rasistinen että sodanvastainen, ja salli elokuvan esittämisen.
Arthur Millerin käsikirjoittaman Sisällissodan ohjasi Billy Wilder. Hänen kuuluisimpiin töihinsä kuuluvat esimerkiksi Marilyn Monroe -elokuva Piukat paikat (1959) ja Poikamiesboksi (1960).
Kulttuurikapitalismi on imperialistista kapitalismia
On esitetty, että Yhdysvaltain kulttuurinen vaikutus Eurooppaan johtuisi erityisesti maan suuresta koosta ja taloudellisesta voimasta. Amerikkalaiset tuotteet dominoivat Eurooppaa ja ne leviävät eurooppalaisten tietoisuuteen elokuvien, tv-ohjelmien ja populaarikulttuurin avulla.
Tämän näkökulman mukaan Yhdysvallat on kulttuurinen imperialismi. Mutta on kuitenkin hyvin kyseenalaista, miten Yhdysvallat voisi hallita Eurooppaa kulttuurisella tai kulttuurisella imperialismilla, koska Euroopalla on jo vahva oma kulttuuriperintö, jonka varaan eurooppalainen sivilisaatio on rakennettu. Ja Eurooppa on maailman suurin ja kulttuurisesti rikkain alue.
Ajatus siitä, että Yhdysvaltain kulttuurinen vaikutus johtuisi maan suuruudesta, taloudellisesta voimasta tai elokuvakulttuurin ja mediaimperialismin hallinnasta on väärä. Tosiasia on, että Yhdysvaltain vaikutus Euroopassa ei perustu amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin vaikutuksiin vaan päinvastoin: Yhdysvallat on levittänyt kulttuuriaan Eurooppaan ja jopa Suomeen asti.
Yhdysvaltalainen elokuva on tärkeä kulttuurinen vaikuttaja ja inspiraation lähde eurooppalaisille. Se ei ole imperialistista vaan eurooppalaista ja jopa suomalaista elokuvaa rikastavaa ja monipuolistavaa vaikutusta. Amerikkalainen elokuva on kulttuurisesti monimuotoinen eikä amerikkalainen elokuva ole mikään imperialistisen vallan ilmentymä vaan kulttuurien kohtaamisen hedelmä.
Imperialismi on poliittinen käsite. Imperialismi on valtion harjoittamaa toimintaa, joka pyrkii alistamaan toisen valtion alaisuuteensa. Yhdysvaltalainen elokuva ja muu amerikkalainen kulttuuri ei ole imperialismia. Yhdysvaltalainen elokuva, populaarikulttuuri ja kulttuuri yleensä on kulttuurillista imperialismia vain jos siitä yritetään tehdä poliittinen käsite. Ja niin siinä yleensä käy, että kun poliittiset voimat saavat kulttuurisen ilmiön poliittisen ja taloudellisen hyödyn tavoitteluun, alkaa kulttuurinen imperialismi.
Kulttuuri on myös hyvin henkilökohtainen kokemus. Ja tämän henkilökohtaisen kokemuksen poliittinen tai taloudellinen hyväksikäyttö voi myös olla ongelmallista. Jotkut eivät halua amerikkalaista kulttuuria lainkaan. Joillekin muille se sopii ja he nauttivat siitä. Tämä henkilökohtaisen ja yleisen välinen ongelma näkyy erityisen hyvin juuri Amerikassa. Se näkyy esimerkiksi amerikkalaisessa kulttuurikolonialismissa. Miten sitten pitää käsitellä tätä ristiriitaa? Siihen minulla on vain yksi neuvo. Tutki. Yritä löytää oma totuus. Ja kuuntele ja yritä ymmärtää, miksi joku on eri mieltä.
Lue myös:
American Dissident Voices -haastattelu

Hae: Amerikkalainen kulttuurikolonialismi

[18:50:21] Prompt: Amerikkalainen kulttuurikolonialismi
Amerikkalainen kulttuurikolonialismi ja -imperialismi ovat viime vuosina olleet esillä myös suomalaisissa tiedotusvälineissä ja kirjallisuudessa, kun on tarkasteltu esimerkiksi pohjoisamerikkalaisen populaarikulttuurin maailmanvalloitusta Suomessa. Yksi näkyvimpiä tämän ilmiön seurauksia Suomessa lienee ollut se, että amerikkalaissotilaat saapuivat 1990-luvun lopulla suomalaisiin tukikohtiin, jolloin saimme nauttia ”kansainvälisten suhteiden” hoitamisesta suomen lisäksi englanniksi, josta muodostui tärkeä väline sotilaiden keskinäisissä suhteissa. Itse asiassa amerikkalaisiin on kohdistunut myös paljon arvostelua sen johdosta, että he ovat saapuneet Eurooppaan ja etenkin sen entisiin alusmaihin valloittajan elkein ja vieläpä aseistautuneina.
Amerikkalaistaustaista ja Suomessa tuotettua kirjallisuutta lukiessani olen saanut käsityksen siitä, että suomalaisten kiinnostus amerikkalaisten edesottamuksia kohtaan olisi suhteellisen uusi asia ja että amerikkalaisvastaisuus olisi maassamme perinteisesti kohdistunut ennen muuta amerikkalaisiin ihmisiin. Onko todella niin, että amerikkalainen kulttuuri-imperialismi Suomessa ei olisi missään vaiheessa saanut jalansijaa, vaan että esimerkiksi Yhdysvaltoihin ja sen ulkopolitiikkaan olisi aina suhtauduttu pääosin torjuvasti? Onko Suomeen todella tuotu amerikkalainen kulttuuri-imperialismi vasta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen 1990-luvulla, kuten Jaakko Iloniemen ja Tapani Ruokasten toimittamissa amerikkalaismielisissä teoksissa Suomen ulkopolitiikan pitkä linja (1993) ja Suomen turvallisuus (2001) tunnutaan vihjaavan?
Amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin ohella suomalaisessa historiankirjoituksessa ja julkisuudessa on 1990-luvulta lähtien näkynyt myös anglofiili, englantilais- ja amerikkalaismielinen, asenne, jonka on esitetty saaneen alkunsa Yhdysvalloista tulleista lahjoituksista, kuten ”maailman suurimmasta baseball-laukusta”, ja olleen amerikkalaisvetoisen mediaviihteen ruokkimaa. Kun amerikkalaismyönteiset tahot ovat saaneet runsaasti mediatilaa, ei ole ihme, että amerikkalaistuminen ja englannin kielen yleistyminen maassamme on esitetty amerikkalaisten sanelemina pakkokomplekseina.
En voi tietenkään itse tietää, onko amerikanvastaisuudessa ollut mukana ”maailmankuvallista” puolta. Voi hyvinkin olla niin, että suomalaisten amerikanvastaisuus on kummunnut enemmän taloudellisesta tai maantieteellisestä näkökulmasta, kuten vaikkapa anglofobiaan usein yhdistetystä amerikkalaisvastaisesta pelosta tai vastenmielisyydestä englantia kohtaan. Ainakin on selvää, että amerikkalaisten sotaisaa ulkopolitiikkaa on arvosteltu maassamme jo kauan, ja siinä yhteydessä on mainittu Yhdysvallat maana tai kansakuntana.
Suomalaisessa julkisuudessa on jo ennen 1990-luvun loppua esitetty, että ”jenkkivetoinen” ja ”länsinormeihin” nojaava liberalismi on tehnyt tietä amerikkalaisvaikutteille ja jopa amerikkalaiselle kulttuurille. Sen jälkeen kun amerikkalaissotilaiden jalka on lopulta Suomen maaperälle, onkin jo puhuttu ”natottamisesta” eli sotilaallisesta yhteistyöstä läntisen sotilasliittoutuman kanssa. Ainakin näin voidaan väittää siitä päätellen, että sotilasliitosta kieltäytymisestä puhutaan nykyään ”suomettumisena” tai jopa ”venäläistämisenä”.
Amerikkalaiset itse eivät ole yleensä esittäneet Suomea koskevia kommenttejaan siinä mielessä, että suomalaiset olisi ollut syytä ottaa niissä huomioon, vaan amerikkalaisella kulttuurikolonialismilla on tarkoitettu lähinnä vain amerikkalaista ja englanninkielistä kulttuuria, kuten ”länsimaiden ylivertaista” kirjallisuutta tai ”läntisiä arvoja” edustavaa populaarimusiikkia ja -tanssia. Kulttuurikonservatiivit, jotka vastustavat erityisesti amerikanisaatiota, ovat arvostelleet amerikkalaisten elokuvien ja sarjojen liiallista seksuaalisuutta ja väkivaltaisuutta sekä vaatineet amerikkalaisilta suurempaa panostusta kulttuurivientiin.
Kulttuurinen kolonialismi, jossa vieraat vallat tai kulttuurit vaikuttavat valloittamiensa maiden kulttuuriin ja levittävät vaikutustaan niihin, voi olla sekä väkivaltaista, jolloin kulttuurista pyritään tekemään oman kaltainen tai sitten passiivista, jossa vieraat kulttuurit tai valloittajat käyttävät vaikutusvaltaansa toisen kulttuurin levittämiseen, mutta jättävät siihen samalla oman leimansa. Amerikkalaista kulttuuria, jonka kanssa suomalaisilla ei ole juuri mitään yhteistä, on usein sanottu juuri passiiviseksi, mutta amerikkalaiset itse ovat perinteisesti kiistäneet väitteen, sillä heidän mielestään vain amerikkalainen populaarikulttuuri, ei klassinen eurooppalainen taide, on ollut ”vaikutteista vapaa”.
Amerikkalaisuuden dominanssi
Kuten tiedetään, amerikkalaisuuden voittokulku maailmalla ei ole perustunut pelkästään amerikkalaisiin tuotteisiin, vaan ennen muuta amerikanenglantiin, joka on toiminut linkkinä Yhdysvaltain ja muun maailman välillä. Se on antanut ihmisille mahdollisuuden kommunikoida keskenään ja tulla toimeen keskenään. Maailmankansalaiset ovat omaksuneet amerikkalaisilta englannin, mutta se on myös toiminut amerikanisaatiovälineenä, jonka avulla muu maailma on saatu omaksumaan amerikkalaisen kulttuurin piirteitä ja amerikkalaisia arvoja, vaikka amerikkalaiset itse eivät olisikaan niitä levittäneet, tai ainakin näin monet amerikkalaiset haluavat uskoa.
Yhdysvaltain kansallispäivää juhlitaan 4. heinäkuuta. Samana päivänä, joskin hieman ennen sitä, on syntynyt toinen amerikkalainen kulttuurikolonialismin merkkihahmo, presidentti Barack Hussein Obama (1936–1994). Vaikka hän syntyi Havaijin pääkaupungissa Honolulussa, jossa hän oli myös kirjoilla ja joka hänen itsensä mielestä oli ”osa Yhdysvaltoja”, hänen isänsä kenialainen isä ja valkoinen äiti asuivat tuolloin Illinoisin osavaltiossa.
Presidentti Barack Obamaa voidaan pitää kenialaisen maahanmuuttajan ja valkoisen äidin Yhdysvalloissa syntyneenä lapsena, jolla ei ollut mitään yhteyksiä vanhempiensa synnyinmaihin eikä sukulaisiinsa Afrikassa. Hän oli myös ensimmäinen musta amerikkalainen presidentti. Obaman isä oli syntynyt Keniassa ja äiti Ohiossa. Hänellä ei ollut mitään juuria Itä-Afrikassa, joten hänen kulttuuriseksi kotimaakseen voidaan nimetä Illinois, joka sijaitsee samalla mantereella, jossa Obaman isän juuret olivat.
Vaikka presidentti Obama puhui äidinkielenään englantia ja hänen äitinsä oli amerikkalainen, presidentti Obamalla ei ollut mitään amerikkalaista kulttuuri-identiteettiä, jota hän olisi voinut omaksua tai jäljitellä, eikä hänellä myöskään ollut sellaista kulttuurista isänmaata, jota hän olisi voinut vaalia ja jossa hän olisi voinut tuntea olevansa kotonaan. Vaikka Obama puhuikin kotonaan englantia, hän oli äidinkieleltään kenialainen. Obaman kulttuurinen identiteetti ja isänmaa oli koko elämän ajan Kenia.
Kun Barack Obamasta tuli ensimmäinen musta amerikkalainen presidentti, hänen puheensa oli täynnä amerikkalaista kulttuuria ja amerikkalaisten saavutuksia, kuten oli ollut myös presidentti Clintonin. Ja niin ne tulevat olemaan myös presidentti Trumpin, koska mitään muutakaan kulttuuria tai maata maailmassa ei tunneta yhtä hyvin kuin amerikkalaista kulttuuria ja amerikkalaista perintöä. Vaikka Yhdysvalloissa on monia erilaisia kulttuureja, niistä suurin ja hallitsevin on amerikkalainen kulttuuri ja se on amerikkalaisen kulttuurin ansiota, että Amerikkaa tunnetaan ympäri maailman enemmän kuin muita maita.
Amerikkalaisen kulttuurin ja amerikkalaisten saavutusten ylivertaisuutta kuvaa se, että maailman joka ainoa ihminen osaa ja haluaa sanoa ja laulaa sanat, joissa kerrotaan amerikkalaisten menestyksestä: “Hey, we are the Americans, and we're proud!” Amerikkalaista kulttuuria ja amerikkalaista kulttuuriperintöä pidetään kaikkialla maailmassa paljon arvokkaampana kuin kaikkia muita maita yhteensä, mikä näkyy kaikessa mahdollisessa, mitä maailmalla tehdään tai tuotetaan, eli lähes kaikessa mitä on olemassa ja mitä ihminen tuottaa tai tekee. Koska näin on, amerikkalainen kulttuuri ja amerikkalaiset saavutukset ovat parempia kuin kaikki muut maat yhteensä, mikä taas johtuu amerikkalaisen kulttuurin ja amerikkalaisten saavutusten ylivertaisuudesta muihin maihin ja muihin kulttuureihin nähden. Se on amerikkalaisen kulttuurisen imperialismin ja kulttuurisen kolonialismin ansiota.
Amerikanvastaisuus, joka on yhtä yleistä kaikkialla maailmassa kuin amerikkalaisuuskin, perustuu samaan periaatteeseen kuin Amerikan imperialismikin eli amerikkalaisen kulttuurin ja amerikkalaisten saavutusten ylivertaisuuteen kaikkeen muuhun maailmaan ja muuhun maailmaan liittyvään kulttuuriin nähden. Amerikanvastainen retoriikka ja sen ilmentämä Amerikan vastaisuus on seurausta samasta amerikkalaisesta kulttuurista, josta on johdettu Amerikan ja Amerikan vastaisuuden ymmärtäminen ja selittäminen.
Kun amerikkalaiset, englantilaiset, ranskalaiset ja kaikki muutkin maat tuovat maihinsa oman kulttuurinsa, he eivät pyri ainoastaan edistämään oman kulttuurinsa mukaista kulttuurillista ylemmyyttä suhteessa toisiin kulttuureihin ja niiden kulttuureihin, vaan he pyrkivät tuomaan omaa kulttuuriaan muihin maihin siinä tarkoituksessa, että muut maat muuttuisivat mahdollisimman samanlaisiksi ja samanlaisiksi kuin Amerikka.
Amerikanvastaisuus ei ole amerikkalaisvastaisuutta vaan amerikkalaisvastaisuutta.
Se, joka pyrkii ymmärtämään, analysoimaan ja selittämään, miksi Amerikanvastainen retoriikka on amerikkalaisvastaisuutta eikä esimerkiksi amerikkalaisvastaisuutta, amerikkalaisvastaisuutta, englantilaisvastaisuutta tai saksalaisvastaisuutta, on ymmärtänyt väärin ja hän on väärässä.

Hae: Amerikkalainen kulttuurikolonialismi

[19:03:27] Prompt: Amerikkalainen kulttuurikolonialismi
Amerikkalainen kulttuurikolonialismi näkyy kaikkialla, vaikka siitä ei puhuta: kirjallisuudessa, elokuvissa, TV-ohjelmissa. Esimerkiksi on suorastaan noloa katsella amerikkalaista tv-ohjelmaa, koska niin helposti näkee, mistä ja miten siinä kerrotaan: mistä ja miten siinä halutaan puhuttavan.
”This is not about you.” Tämä on Amerikka.
Olen silti kiitollinen myös tästä maasta. En ole ikinä kohdannut niin paljon ystävällisyyttä ja avuliaisuutta. Ja samalla niin syvää vierauden ja ulkopuolisuuden tunnetta. Enkä missään maassa sellaista syyllisyyden määrää. Mistä tämä oikein on kotoisin?”

Hae: Amerikkalainen kulttuurikolonialismi

[19:04:27] Prompt: Amerikkalainen kulttuurikolonialismi
Amerikkalainen kulttuurikolonialismi näkyy erityisesti Hollywoodin elokuvien kautta. Niissä ei ole koskaan ollut tummaihoisia henkilöhahmoja kuin korkeintaan palvelijoina tai roistoina, jotka on ollut tarkoitus tappaa. Sen sijaan niissä on aina ollut vain valkoihoisia ihmisiä. Vain muutamissa vanhoissa klassikoissa kuten esimerkiksi Tuulen viemässä on ollut tummaihoinen hahmo pääosassa.

Kulttuurin kautta tämä asia heijastuu myös urheiluun. Afrikkalaisten menestykset kansainvälisillä kilpakentillä eivät ole juurikaan näkyneet mediassa tai saaneet tunnustusta. Olympialaisissa mustaihoisen juoksijan voitto olisi valtava ihme.

Sitten, kun mustat onnistuvat tekemään jotakin merkittävää urheilussa, kuten nyt viimeksi amerikkalainen pikajuoksija Usain Bolt, he joutuvat sen lisäksi todistelemaan omaa olemassaoloaan. Mustat miehet joutuvat lunastamaan paikkansa myös urheilussa, koska ovat miehiä.

Olen kirjoittanut aikaisemminkin samasta aiheesta ja ollut huolestunut. Onko todellakin niin, että länsimaisessa kulttuurissa on olemassa tällainen miehuuden ja ihmisarvon mitta ja mittari ja sen perusteella afrikkalaiset jäävät paitsioon, koska ovat mustia?

Tämäkö on todellakin tilanne? Olemmeko niin oman kulttuurimme vankeja, että emme pysty näkemään asioita niiden todellisessa valossa ja sen seurauksena emme edes pysty hyväksymään tosiasioita ja käsittelemään niitä objektiivisesti.

Tällainen ajattelu ja suhtautuminen on yksi länsimaisen kulttuurin syvimmistä ja mustista kohdista. Onko tämä sitä, mitä haluamme?

Meillä länsimaissa on valtava halu hallita muita ja päättää heidän asioistaan, ja sen seurauksena meidän pitää yrittää väkisin määritellä kaikki asiat meidän kannaltamme ja hyväksyä vain asiat, jotka me pystymme ymmärtämään ja jotka voimme ymmärtää.

Valitettavasti emme koskaan pysty ymmärtämään afrikkalaista kulttuuria, ja se näkyy kaikessa siinä, mitä he tekevät. Meillä on pakkomielle siihen, että kaikkien tulisi ajatella kuten me. Siitä kertoo mm. tämä viimeaikainen homokeskustelu, joka osoittaa, miten vähän me suvaitsimme muiden mielipiteitä.

Minä sanon teille: jos te luulette tietävänne kaiken ja olevanne aina oikeassa, älkää olko huolissanne. Jos joku väittää tietävänne teitä paremmin ja väittää olevansa oikeassa, vaikka ette usko sitä, teidän on vain oltava välittämättä asiasta. Hän on väärässä. Teidän on vain luotettava häneen, vaikka ette usko häntä. Hän tietää totuuden. Te vain olette niin typeriä, että ette usko häntä.

Meidän länsimaisten ihmisten on kuitenkin annettava afrikkalaisten olla sellaisia kuin he haluavat. Meillä on oikeus ajatella asioista miten me haluamme. Me voimme vaatia afrikkalaisilta samoja asioita, joita me vaadimme itseltämme, ja samalla voimme kieltää heitä olemasta sellaisia, mitä me emme halua heidän olevan.

Mitä tapahtuisi, jos afrikkalaiset eivät suostukaan olemaan samanlaisia? Mitä tapahtuu, jos afrikkalainen kulttuuri ei hyväksykään kaikkia meidän asettamiamme rajoja ja normeja?

Onko todella niin, että emme hyväksy afrikkalaisten tapoja siksi, että me ajattelemme sen olevan väärin tai että emme hyväksy heidän kulttuuriaan. Emmekö me voi ajatella, että afrikkalaiset vain haluavat olla sellaisia, kuin ovat ja että se ei välttämättä ole meidän mielestämme hyvä tapa, mutta jos afrikkalaiset haluavat elää omaa elämäänsä ja omalla tavallaan, miksemme anna heidän tehdä niin. Miksemme anna heidän elää omalla tavallaan?

Miksemme me voi kunnioittaa sitä, että afrikkalainen tapa on erilainen? Mitä se meiltä on pois? Miten se voi meitä satuttaa?

Se on heiltä pois, jotka elävät muiden rahoilla eivätkä maksa veroja.

Kirjattu

Kuten varmaan huomaattekin, on tästä keskustelusta tullut minun monologini, joka jatkuu ja jatkuu. Minä vain jatkan tätä niin pitkään kunnes olen saanut vastaukseni. Ja jos minä en sitä vastausta saa, jatkuu keskustelu varmasti loputtomiin. Ja sitä minä en toivo. Minulla ei ole enää mitään annettavaa, ja nyt on aika lopettaa.

Kiitän kaikkia osallistujia tästä antoisasta keskustelusta, jossa ei ollut yhtä ainoaa voittajaa. Sen sijaan monet saivat kyllä kuulla, kuinka huono ja väärä ja väärässä ja tietämätön ja tietämätön ja ymmärtämätön he ovat. Toivottavasti tämä auttaa heitä tiedostamaan omat ongelmansa.

Lainaus

Ja nyt, hyvää yötä.

Nyt se loppui. Ei tule jatkoa tähän, ei sitten millään. Olen saanut vastaukseni ja voin jatkaa elämääni ja keskittyä tärkeämpiin asioihin.

En usko, että tästä maasta löytyy yhtäkään ihmistä, joka ymmärtäisi minua. Enkä sitä paitsi usko, että minä edes voisin ymmärtää muita ihmisiä. On asioita, joita me emme ymmärrä, ja on asioita, jotka me voimme ymmärtää. Kaikkea emme kuitenkaan voi koskaan ymmärtää, ja minä en ole sellainen ihminen, joka voisi väittää ymmärtävänsä edes jotain.

Tämä kolumni on julkaistu aikaisemmin American Voices -verkkosivulla, josta tekstin on suomentanut N.K. Malmilainen.

Viime sunnuntaina tulin pohtineeksi, josko suomalaisen kirjallisuuden historia on saanut jo kyllin suuren annoksen Runebergiä, Ahoa, Topeliusta ja Kiveä, kun uusimmatkin kansalliskirjailijat ovat yli 90-vuotiaita, mutta sitten tajusin, ettei kansalliskirjallisuus välttämättä olekaan vain kansallista.

Eräs varhaisimmista lapsuuden muistoistani koskee Väinö Linnaa. Linnan Tuntemattoman sotilaan ensimmäisen elokuvasovituksen ensi-ilta sattui olemaan joulukuussa 1955. Elokuva teki minuun välittömästi valtavan vaikutuksen ja näin sen varmaan lähemmäs kymmenen kertaa seuraavan talven aikana. Siinä yhdistyi jotakin suurta, jotakin vanhaa ja jotain uutta tavalla, joka avasi oven maailmaan ja joka teki siitä minulle välittömästi kiinnostavan ja loputtoman arvoituksen.

Se, että päädyin myöhemmin tutkimaan juuri suomalaista yhteiskuntaa, oli enemmän seurausta muista tekijöistä kuin Tuntemattomasta sotilaasta, mutta teoksen jättämä tunne on säilynyt ja olen vakuuttunut siitä, että tuo kokemus, tai paremminkin tunnekokemus, on jättänyt lähtemättömät jälkensä paitsi omaan elämääni ja kehitykseeni myös suomalaiseen kirjallisuuteen.

Tuntematon sotilas ja sen vanavedessä tulleet Pohjantähti ja Tuntematon sotilas ovat osa sitä kansalliskirjallisuutta, jonka ansiosta Väinö Linnasta tuli kansallinen kirjailija myös kotimaassaan. Suomessa, niin kuin muuallakin, kansallisia kirjailijoita ovat ne, jotka kuvaavat maansa kansallisia ominaispiirteitä tai kansan tapoja.

Kansankirjailijat ja kansalliset kirjailijat ovat siis määritelmällisesti kansallisia. On myös sanottu, että kansallinen kirjallisuus on kirjallisuutta, jota kansakunnan enemmistö lukee. Tässä suhteessa kansalliskirjallisuus on vain osa laajempaa kansankirjallisuutta.

Kansankirjailijat ja kansalliset kirjailijat eivät myöskään ole välttämättä samoja. Esimerkiksi Suomessa Aleksis Kiveä on pidetty sekä kansankirjailijana että kansalliskirjailijana, kun taas Kiven aikalainen J. L. Runeberg ei Suomessa kuulu kumpaankaan ryhmään, koska hänen teoksensa ovat niin vaikeasti saatavilla, etteivät useimmat nykysuomalaiset osaa edes lukea niitä.

Mutta ovatko nämä jakolinjat yhä päteviä?

Monissa muissa maissa ne näyttävät pitävän paremmin pintansa.

Ranskalaisia on perinteisesti pidetty latinoja älykkäämpinä, vaikka ranskalaisille latinot ovatkin yhä tärkeämpi etninen ryhmä. Ranskalaiset ovat myös perinteisesti ajatelleet olevansa muita sivistyneempi ja kansainvälisempi kansakunta. Kaikki tämä näkyy ranskalaisessa kulttuurielämässä.

Ranskan oma historia siirtomaana näkyy puolestaan ranskalaisten suhteessa Yhdysvaltoihin ja erityisesti amerikkalaisuuteen. Ranskalaiset suhtautuvat amerikkalaiseen kulttuuriin, niin kuin muuhunkin vieraaseen ja outoon, usein hyvin ennakkoluuloisesti. Amerikkalainen kulttuurikolonialismi ei siis rajoitu pelkästään amerikkalaiseen taiteeseen.

Kun Yhdysvallat demokratisoitui ja muuttui moniarvoiseksi yhteiskunnaksi, sen pelättiin rappeuttavan Ranskan vallankumouksen synnyttämää kulttuuria. Tämä huoli ei ole täysin hävinnyt vieläkään. Yhdysvaltalaiset kulttuurivirtaukset nähdään uhkana Ranskan omille perinteille ja erityisesti sen juutalais-kristilliselle maailmankatsomukselle, vaikka ranskalaisten omat asenteet esimerkiksi kristinuskoa kohtaan ovat muuttuneet nopeasti myönteisemmiksi.

Tämä on ymmärrettävää, sillä Yhdysvallat on hyvin uskonnollinen valtio, joka nojaa perinteisiin ja auktoriteetteihin enemmän kuin Eurooppa. Siellä, missä eurooppalaiset yhteiskunnat ovat muuttumassa yhä enemmän ateistisiksi ja agnostisiksi, amerikkalaiset uskovat jumalaan paljon yleisemmin kuin eurooppalaiset.

Tämän seurauksena amerikkalaiset uskonnolliset perinteet ovat kulkeutuneet Atlantin yli Ranskaan. Ei olekaan yllättävää, että Pariisin Notre Dame, joka on toiminut roomalaiskatolilaisten pyhiinvaelluskohteena vuosisatojen ajan, muutettiin jokin aika sitten virallisesti anglikaaniseksi kirkoksi ja siitä tehtiin anglikaanipiispan kotikirkko.

Kyse ei ollut pelkästään katedraalin palauttamisesta kristillisille juurilleen. Notre Damen uudeksi piispaksi valittiin nimittäin anglikaanisen kirkon arkkipiispa ja Englannin kirkon ylin johtaja, kardinaali Rowan Williams, jonka juuret ovat syvällä Britannian kolonialismissa. Hänen valintansa Pariisin piispaksi on merkittävä siksi, että hän on ensimmäinen ei-eurooppalainen, joka on noussut eurooppalaisen kirkon ylimpään johtoon.

Notre Dame on Ranskalle ja ranskalaisille tärkeä symboli siksi, että se edustaa Ranskan pyrkimystä tulla tunnustetuksi itsenäisenä, omista perinteistään kiinnipitävänä kansakuntana, jonka kulttuuriperintö ja kansallinen identiteetti ei ole peräisin mistään Euroopan ulkopuolelta vaan Euroopasta. Tämä pyrkimys on osa Ranskan kansallista tarinaa ja sitä voidaan perustellusti pitää ranskalaisena kolonialismina. Se on sitä samaa kulttuuria, josta Ranskan kolonialismia vastustamassa ollut amerikkalainen kulttuurikolonialisti Frantz Fanon puhui, ja jota Yhdysvalloissa on viime vuosikymmeninä nostanut keskusteluun myös afrosentrisen tietoisuuden liike.

Frantz Fanon oli yksi tärkeimmistä yhdysvaltalaisista kulttuurikolonialismin ja kulttuurikolonialismin kritiikin kehittäjistä, mutta hänen ajatustensa vaikutus on viime vuosikymmeninä vähentynyt huomattavasti. Yksi syy tähän on hänen oma toimintansa: hän ei osannut ajoissa tai ehkä ei lainkaan tiedostaa sitä, että oli kehittämässä uudenlaista amerikkalaista kulttuurikolonialismia. Fanonin ansiona voidaan kuitenkin pitää sitä, että hän nosti esille myös amerikkalaisen kolonialismin ja kolonialismin kritiikin ja sen mahdollisuudet, sillä Fanon osoitti sen, miten erilaiset valtasuhteet vaikuttavat kolonisaation kohteen tietoisuuteen.

Fantomin ajatukset olivat keskeisessä osassa Yhdysvaltojen ja Ranskan käymän huumesodan käynnistämisessä. Tämä ei tarkoita sitä, että huumesota olisi Yhdysvaltojen aloittama ja ranskalaisen kulttuurikolonialismin tuote, sillä se alkoi jo aikaisemmin. Huumesotaa on käyty 1960-luvulta saakka ja siitä on tullut Yhdysvaltojen harjoittaman maailmanpolitiikan ja maailmankulttuurin levittämisen symboli ja instrumentti.

Kulttuurisesta näkökulmasta huumesota on ollut Yhdysvalloissa osa kansallista kertomusta, jolla on oikeutettu ja perusteltu amerikkalaista ekspansionistista politiikkaa. Ranskalla taas huumesota on ollut osa yritystä ulottaa omaa valtapiiriä laajemmalle, mutta ennen kaikkea Ranskan valtapyrkimysten ytimessä on ollut oman siirtomaamenneisyyden häivyttäminen. Ranskalainen kolonisaatio Afrikassa ei ollut missään mielessä pelkkä siirtolaisuusprojekti, sillä siirtomaavalta toi mukanaan uuden käsityksen siitä, mitä oli olla ranskalainen. Ajatus ranskalaisista siirtomaaherroina on ollut ranskalaisen identiteetin perusta aina 1800-luvun lopusta lähtien ja tämä käsitys on vaikuttanut voimakkaasti ranskalaiseen kulttuuriin niin Pohjois-Amerikassa, Afrikassa kuin Euroopassakin. Tämä ranskalainen siirtomaamentaliteetti ei ole myöskään vain valkoisten asia, sillä monet kolmannen ja neljännen polven siirtolaisista Yhdysvalloissa ja Ranskassa elävät edelleen omassa ranskalais-amerikkalaisessa todellisuudessaan. Siirtomaiden menneisyys ei kuitenkaan ole kadonnut ja kolonialistinen ajattelutapa näkyy edelleen monissa kulttuurisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä Yhdysvalloissa. Ranskalaisen kolonialismin perinnön näkyväksi tekeminen on erityisen tärkeää myös Yhdysvalloissa, sillä niin vahvasti ranskalais-amerikkalainen kolonialistinen historia on kietoutunut Yhdysvaltojen nykyisyyden kanssa.

C.B. Douglass

Ranskalainen kulttuurikolonialismi Yhdysvalloissa näkyy erityisesti amerikkalaisessa elokuvateollisuudessa ja televisiossa. Ranskassa syntyneiden elokuvantekijöiden merkitys Yhdysvaltojen elokuvateollisuudelle on valtava. Tämä on johtanut myös siihen, että ranskalaisen kulttuurin vaikutus Yhdysvalloissa on suurempi kuin missään muussa länsimaassa. Ranskalaisamerikkalaisella elokuvakulttuurilla on erityisen paljon vaikutusta amerikkalaisen televisio-ohjelmiston kehitykseen. Ranskan asema johtavana eurooppalaisena elokuvamaana ja Hollywoodin tärkeimpänä elokuvamarkkinana on johtanut myös siihen, että amerikkalaista elokuvaa ja televisioviihdettä on hyvin usein muokannut vahvasti ranskalainen elokuva. Ranskalaisen kolonialismin vaikutukset eivät siis rajaudu ainoastaan Ranskaan ja amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Kolonisoitu näkökulma ja ranskalaisesta kulttuurikolonialismista ammentava diskurssi ovat hyvin vahvasti läsnä myös länsimaisessa mediassa, varsinkin kun on kyse Ranskasta ja ranskalaisuudesta.

Kun ranskalaiset toimittajat kävivät haastattelemassa suomalaisia nuoria heidän ranskalais-suomalaisessa kulttuurikeskuksessaan Helsingin Sörnäisissä, ranskalaiset toimittajat pitivät suomalaista mediaa ja sen suhtautumista ranskalaiseen kulttuurikolonialismiin täysin kritiikittä ja itsestäänselvästi hyvänä asiana. Suomalaisten nuorten kulttuurikeskuksia ranskalaiset toimittajat pitivät ainoastaan ja vain myönteisessä sävyssä esiteltyinä ranskalaisen kulttuurikolonialismin etäpesäkkeinä Suomessa.

Suomalaiseen mediakenttään kuuluva Suomen Kuvalehti kirjoitti jutun Suomen kulttuurirahaston ja ranskalaisen kulttuurikeskuksen Suomen nuorille antamasta opetuksesta, jota nuoret kutsuivat opiskeluksi ja opiskelumaksuksi.

Jutun ranskalaisille tiedotusvälineille vuotanut ranskalainen kulttuurikriitikko totesi, että ranskalaisen kulttuurikeskuksen antama koulutus muistuttaa aivan liiaksi Ranskan merentakaisissa siirtokunnissa aikoinaan käytettyä koulutusta. Tätä merentakaista koulutusta ei olisi saanut käyttää suomalaisen nuorison hyväksi.

Ranskalaisamerikkalainen kulttuurikolonialismi on läsnä Suomessa jopa siten, että ranskalaisen kulttuurikeskuksen Suomen nuorisolle antaman opetuksen sisällöstä saa tietoa suomalaisesta mediasta. Ranskalaisamerikkalainen kulttuurikolonialismi näkyy siis myös suomalaisen valtamedian toiminnassa.

Ranskalaista kolonialismia on myös ranskalaisen kulttuurikeskuksen tarjoama mahdollisuus saada ranskalainen ylioppilastutkinto, jonka voi suorittaa suomalaisissa lukioissa. Myös Suomessa toimiva ranskalainen kulttuurikeskus myöntää näitä ranskalaisen ylioppilastutkinnon suoritusoikeuksia, jos nuori opiskelee lukiossa ja on suorittanut lukion pakolliset ranskan kielen kurssit.

Ranskalainen kulttuurikeskus on tehnyt Suomessa yhteistyötä myös joidenkin yliopistojen kanssa. Ranskalainen kulttuurikeskus on myöntänyt Suomessa suoritetuista ranskankielisistä yliopisto-opinnoista opintosuorituksia, joiden avulla Suomessa toimiva ranskalainen kulttuurikeskus on voinut hyväksyä ranskalaisen ylioppilastutkinnon suoritusoikeuksiksi yliopisto-opintoja.

Suomalainen yliopisto-opintojen hyväksi lukeminen ranskalaisessa kulttuurikeskuksessa edellyttää kuitenkin, että opintoja varten on saatu ranskalaisilta yliopistoilta virallinen lupa.

Suomen opetushallituksen hyväksymissä suomalaisten lukioiden ja korkeakoulujen välisissä yhteistyöprojekteissa ranskalaisen kulttuurikeskuksen ei ole katsottu olevan oikea yhteistyöorganisaatio.

Suomalaisessa kulttuurissa on voimakas anglo-amerikkalainen piirre. Sitä pidetään normaalina ja normaalina oleminen nähdään tavoiteltavaksi.

Samalla, kun Suomen kulttuuri-ilmapiirissä pyritään häivyttämään suomalaisuuden etnis-kulttuuriset ominaispiirteet ja niiden esilletuonti, Suomen opetushallituksen hyväksymien suomalaisten oppilaitosten ja korkeakoulujen välillä toteutuvien yhteistyöprojektien ranskalainen kulttuurikeskus ja ranskan kielen opetus hyväksytään ikään kuin osoituksena suomalaisten ja ranskalaisten välisistä kulttuurisista suhteista ja siitä, että niitä pitää kehittää.

Kulttuurien välisiä suhteita Suomessa ja Euroopassa pyritään muokkaamaan tietoisesti siten, että eurooppalaisen kulttuuri-identiteetin muotoutumisessa yhä tärkeämpään asemaan nousevat eurooppalaiset maat, kuten Saksa, Ranska, Venäjä ja Britannia. Ranskalaisuutta tuodaan esille Suomen mediassa voimakkaasti myös silloin, kun Ranska ja Ranska-fanit pyrkivät luomaan Ranskasta kuvan, joka muistuttaa 1800-luvun ranskalaisen kulttuurieliitin suhtautumista Ranskaan: Ranskaa ihannoitiin ja sen avulla pyrittiin nostamaan Ranskan asema ja merkitys samalle tasolle kuin 1800-luvun alussa. Ranskalainen eliitti, joka koostui enimmäkseen etuoikeutetusta valkoisesta eurooppalaisesta porvaristosta, loi ranskalaisesta kulttuurista myyttisen ja romanttisen käsityksen, joka alkoi levitä Ranskan ulkopuolelle vasta 1900-luvulla, kun Ranskan poliittinen järjestelmä mahdollisti ranskalaisen kulttuurieliitin pyrkimyksen käyttää omaa kulttuuriaan Ranskan vallan ja Ranskan etujen edistämiseksi.

Kulttuurien välisten erojen korostaminen ei ole aina tietoista tai poliittista, mutta sitä käytetään usein oman identiteetin rakentamisessa ja osoittamisessa muille.

Tämä kirjoitus ei ole poliittisesti neutraali. Käsittelen ilmiötä, josta itse käyttäisin nimitystä kulttuurinen imperialismi . Ilmiö ei ole pelkästään ranskalainen eikä vain amerikkalainen.

Kulttuurisen imperialismin määritelmä: Kulttuurisen imperialismin tutkija John Loehr on kirjoittanut vuonna 1983 kirjan nimeltä Culture imperialism. Loehr on tutkinut varsinkin USA:n toimintaa maailmalla: Loehr kirjoittaa kirjassaan mm. USA:n suhtautumisesta entisiin alusmaihinsa Latinalaisessa Amerikassa. USA:n toiminnan seurauksena monessa alueen maassa vallitsee nykyään diktatuuri tai ainakin demokratian puute ja laajalle levinnyt korruptio, kun USA on syrjäyttänyt vaaleilla valitut vasemmistolaiset presidentit. Myös monessa Afrikan ja Aasian maassa USA on syrjäyttänyt demokraattisilla vaaleilla valitut vasemmistopresidentit. USA:n toiminta Latinalaisessa Amerikassa on esimerkki taloudellisesta imperialismista, jossa USA käyttää alueen maiden luonnonrikkauksia ja halpaa työvoimaa hyväkseen omien etujensa ajamiseksi.

Kulttuurisesta imperialismista on kysymys myös silloin, kun valkoinen länsimaalainen haluaa edustaa koko länsimaista kulttuuria muille kansoille ja tuoda sen muiden ihmisten ulottuville. Amerikkalaisia elokuvia, tv-sarjoja, musiikkia, kirjoja, pelejä, tv-ohjelmia, tietokoneohjelmia, muoti-ilmiöitä jne. vyörytetään muiden maiden ihmisille amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin avulla.

USA:n tv-ohjelmia ja elokuvia näytetään Suomen tv:ssäkin koko ajan, ja Suomen kouluissa opetetaan muiden maiden historiaa yhdysvaltalaisten elokuvien ja tv-sarjojen kautta, joten muiden maiden ihmisillä on paljon amerikkalaisia kulttuuri-ilmiöitä vertailukohtinaan. Kun amerikkalainen kulttuurilaivasto sitten iskee jonnekin muualle, on helppo löytää yhteinen sävel amerikkalaisen kulttuuri-imperialistin ja hänen liittolaisensa välillä. Näin syntyy kulttuurivaihto, joka on hyvin yksipuolista.

Kun amerikkalainen kulttuuri-imperialisti matkustaa ulkomaille, hän yleensä kertoo ulkomaalaisille itsestään ja omasta maastaan sekä muista amerikkalaisista. Hän haluaa näyttää, miten hienoa elämää hän on USA:ssa elänyt. Kun amerikkalainen kulttuuri-imperialisti matkustaa ulkomaille, hän haluaa usein nähdä ulkomaalaisia tapoja, joita hän sitten käyttää hyväksi omassa kotimaassaan. Näin hän tulee tahattomasti tehneeksi kulttuurivaihtoa, mutta tällä kertaa hyvin yksipuolisen ja omalaatuisen amerikkalaisen kulttuuri-imperialistin ehdoilla. Tämä kulttuurivaihto ei edistä maailman kansojen välistä kulttuurista ja poliittista vuorovaikutusta vaan rajoittaa sitä. Se on sama asia kuin että joku suomalainen kulttuurimies lähtisi Amerikkaan ja perustaisi sinne suomenkielisen siirtokunnan, jossa hän opettaisi maanmiehilleen kalevalaista kulttuuria ja kirjoittaisi omia suomenkielisiä romaanejaan ja runojaan. Tämä ei edistäisi maailman kansojen keskinäistä kulttuurista vuorovaikutusta vaan rajoittaisi sitä.

USA:n ja muiden länsimaiden kulttuurisen ja poliittisen ylivallan suurin seuraus on se, että muiden maanosien maat joutuvat omaksumaan lännestä peräisin olevia ideoita ja ajattelutapoja saadakseen taloutensa ja yhteiskuntansa toimimaan.

Kaikki muut maat joutuvat käymään läpi saman kulttuuriseparaatioreaktion kuin USA itse kävi. Kaikki muut joutuvat omaksumaan lännestä peräisin olevia ideoita ja ajattelutapoja saadakseen taloutensa ja yhteiskuntansa toimimaan.

Amerikkalaiset itse olivat vielä siirtomaaimperiuminsa huippuaikana hyvin pitkälti eurooppalaisia siirtolaisia, ja USA oli alunperin pelkkä siirtolaisista koostuva joukko hyvin hajanaisia yhteisöjä ja ryhmiä, joista muodostui vähitellen yhä yhtenäisempi kansakunta. USA:n sisällissodan jälkeen tämä amerikkalaisten separaatioreaktio muuttui hyvin intensiiviseksi ja nationalismi valtasi alaa USA:ssa. Kaikki halusivat kuulua siihen valkoiseen enemmistöön, jonka jäsenet puhuivat englantia ja jonka juuret olivat Euroopassa.

Mutta nationalismin myötä alkoi USA:ssa myös jyrkkä kulttuurinen ja poliittinen separaatioreaktio, jossa kaikki halusivat kuulua USA:han, mutta joka ajoi muut etniset ryhmät yhä pidemmälle kulttuurilliseen ja poliittiseen paitsioon. Intiaaneja ja mustia nöyryytettiin, heitä sorrettiin ja suljettiin reservaatteihin, joissa heitä eristettiin valtaväestöstä kaikin keinoin, ja intiaanikulttuuria alettiin tuhoamaan aktiivisesti, intiaanikulttuuri oli hävitettävä jotta valkoinen kulttuuri nousisi sen tilalle. Tämä oli osa valkoisen miehen valtapyyteitä, intiaanien maat haluttiin valkoisten omistukseen ja intiaanit haluttiin nähdä pelkkinä eläiminä joilla ei ollut oikeuksia. Intiaanikulttuuri pyrittiin tuhoamaan täysin, intiaaneilla ei saanut olla mitään oikeutta omaan kulttuuriinsa. Intiaaneille opetettiin miten valkoisille pitää puhua, mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä, intiaanikulttuurille tehtiin juuri näin. Intiaanit yritettiin erottaa muusta valkoisesta väestöstä täysin. Intiaaneille ei sallittu oikeutta omaan kulttuuriinsa, eikä oikeutta omiin perinteisiinsä.

Tämä sama ilmiö tapahtui USA:ssa myös sen alkuperäisväestön suhteen. Intiaaneilla ei ollut USA:ssa minkäänlaista omaa oikeutta, heillä ei ollut oikeutta omiin perinteisiinsä. Kaikki mitä intiaaneille tehtiin tehtiin valkoisille amerikkalaisille. Intiaaneilta vaadittiin myös täydellistä lojaalisuutta valkoisille, tämä oli USA:n sisällissodan keskeinen syy. Valkoisilla ei saanut olla omaa intiaanikulttuuria. Intiaanien ja valkoisten suhteet kuvattiin elokuvissa ja TV-sarjoissa niin että valkoiset esitettiin jaloina ihmisinä jotka suojelivat intiaaneja pahalta, intiaanit kuvattiin julmina villi-ihmisinä. Valkoisilla ei ollut elokuvissa ja TV-sarjoissa intiaaneja kohtaan mitään omia intressejä, he suojelivat intiaaneja ainoastaan siksi että olivat itse jalomielisiä.

USA on ollut kolonisaatio-imperiumi jo hyvin pitkään. USA:ssa ei ole myöskään samanlaista kulttuuria, se on hyvin pinnallinen ja materialistinen kulttuuri, USA ei ole koskaan edustanut aitoa kulttuuria tai korkeakulttuuria, USA:ssa ei ole koskaan ollut sellaista, USA edustaa vain alakulttuureja, mutta se ei ole aitoa kulttuuria, USA:ssa ei ole koskaan ollut mitään todellista korkeakulttuuria. USA:ssa ei ole ollut sellaista mitä sanotaan eurooppalaiseksi, sitä voi hyvällä syyllä sanoa jopa eurooppalaisen kulttuurin siirtomaaksi.

Kun joku sanoo "Amerikan kulttuuri on amerikkalaista kulttuuria" hän on yhtä typerä kuin se joka sanoo "Ranskan kulttuuri on ranskalaista kulttuuria". Kaikki ihmiset, myös eurooppalaiset, ovat maahanmuuttajia, me kaikki olemme muuttaneet jostakin jonnekin. Amerikkalaisuus on eurooppalainen kulttuuri siinä missä suomalaisuuskin, eikä meidän ole syytä häpeillä sitä.

USA:n kulttuuri ei ole mitään oikeaa amerikkalaisuutta. Ei sellaista olekaan, on vain amerikkalaisia tapoja, amerikkalainen kulttuuri on vain yksi osa amerikkalaista kulttuuria.

Amerikkalaisten käsitykset "länsimaisuudesta" eivät vastaa lainkaan suomalaisten käsityksiä länsimaalaisuudesta.

Monet suomalaiset suhtautuvat epäluuloisesti kaikkeen "länteen" kuuluvaan, etenkin kaikkeen "länsimaiseen", eivätkä ymmärrä miksi. Suurin osa suomalaisista suhtautuu epäluuloisesti myös kaikkeen suomalaiseen, jopa sellaiseen, joka ei edes ole suomalaista.

Monien suomalaisten tuntema epäluulo amerikkalaisia kohtaan, vaikka he eivät sitä tiedosta, on vain pelkoa tuntematonta kohtaan, tuntemattoman pelkoa, jota suomalainen kansansielu kantaa geeneissään.

Suomalaisuudessa ei ole mitään aitoa. Me kaikki olemme muualta tänne tuotuja ja siksi me olemme kaikki muukalaisia, joiden paikka on vieraalla maalla, missä meidän kuuluu käyttäytyä muukalaisen tavoin. Tämä ei ole mitään kulttuurista rasismia, vaan pelkkä totuus suomalaisuudesta. Se on pelkkä kulttuurikolonialistinen fakta.

Aihe: Amerikkalainen kulttuurikolonialismi (7 kpl)