[22:37:42] Propt: Yleisradion budjetti Yleisradion budjetti on 0,13% budjetista. Se tarkoittaa noin 150 miljoonan euron panostusta Yleisradioon. Vaikka Ylen budjetti tuntuu suurelta niin se kalpenee verrattuna kansainvälisiin tv-yhtiöihin kuten BBC:hen tai Ranskan televisioon. Budjettivertailuissa pitää ottaa huomioon myös Ruotsin ja Norjan vastaavat budjetit. Suomen osuus Pohjoismaiden televisiomainonnasta onkin vain 1%:n luokkaa kun esimerkiksi Ruotsissa osuus on 2,4% (2016). Vertailun vuoksi mainostilan markkinat ovat Suomessa noin miljardin euron kokoluokkaa vuodessa. Yleisradiossa ollaan tietoisia siitä että Ylen budjetti ei ole linjassa muiden maiden tv-yhtiöiden kanssa mutta syitä tähän voidaan arvailla. Yksi mahdollinen selitys saattaa olla se kuinka Ylessä ajatellaan olevan ”enemmän varaa” koska Yle-vero mahdollistaa suuremman budjetin kuin mainosrahoitteisen median puolella. Toinen syy on suomalaisten erittäin vahva usko siihen, että julkinen mediapalvelu tarvitaan vaikka yksityinen sektori olisi valmis hoitamaan myös kaupalliset sisällöt kuluttajille ja Yleä ei enää tarvittaisi nykyisessä muodossa Toinen vaihtoehto liittyy Ylen ideologiseen agendaan. Julkinen palvelu halutaan pitää nimenomaan julkisena palveluna eikä antaa markkinoiden hoitaa kaikkea sisällöntuotantoa. Suomen Yleisradioyhtiö eroaa huomattavasti muiden pohjoismaiden vastaavasta palvelusta sillä muut pohjoismaat ovat perustaneet julkisen palvelunsa pelkästään yleisradiolle ilman muita mediayhtiöitä rinnalla kuten Suomen Yleisradiossa on tehty. Muissa pohjoismaissa julkinen viestintä nähdään asiana joka hoidetaan yhdessä kaupallisten toimijoiden kanssa, kun taas Suomessa julkiseen viestintään suhtaudutaan paljon ideologisemmin ja sille halutaan järjestää mahdollisimman suuri rahoitus valtion budjetista riippumatta. Julkinen keskustelu Yleisradion rahoituksesta keskittyy lähes aina budjettirahoitukseen eli siihen pitäisikö Ylen kerätä tulonsa suoraan kansalaisilta Yle-veron muodossa vai maksukorttien tai mainostulojen kautta. Budjettirahoitus tarkoittaa sitä että joko kaikilta veronmaksajilta peritään tasasuuri maksu tuloista riippumatta (progressiivinen verotus) kuten nyt on tehty, jokaiselta suomalaiselta kerätään kiinteä summa esimerkiksi kuukausittaisen tuloverotuksen yhteydessä jolloin pienituloiset maksavat suhteessa enemmän kuin suurituloisimmat ja kaikkein varakkaimmat maksaisivat mahdollisimman vähän koska eivät maksaisi mitään vaikka katsoisivat kaikki Ylen ohjelmat joka päivä vuoden ajan. Toinen vaihtoehto olisi että mediayhtiö itse päättää keneltä se ottaa maksun julkisen palvelun ohjelmien katselemisesta tai kuuntelusta. Maksukorteissa on myös omat ongelmansa sillä niitä voidaan käyttää ihmisten painostamiseen kuten esimerkiksi Netflix teki alkamalla laskuttamaan ihmisiä kuukausimaksun lisäksi siitä jos joku katseli ohjelmaa yli kahden vuorokauden sisällä sen näyttämisestä (Netflix program cost). Julkisen sektorin tuottama palvelu voi olla laadukasta mutta se ei aina tarkoita sitä että kansalaiset välttämättä tarvitsisivat julkista palvelua. Kun Yle vuonna 1969 aloitti tv- ja radio-ohjelmien esittämisen Suomessa Yleisradioyhtiön budjetti oli noin 5% kaikesta viestinnästä sillä tuohon aikaan kaupallisten kanavien yhteenlaskettu osuus oli vain 6% koko viestintämarkkinoista. Yleisradion merkitys Suomen viestinnälle on siis vähentynyt jatkuvasti vuodesta 1966 alkaen (jolloin Yleisradion toiminta alkoi). Kaupallinen media pärjäisi myös ilman julkisen palvelun televisiota, radiota tai verkkomediaa. Näin ollen voidaan hyvin kyseenalaistaa tarvitseeko Suomi kahta isoa televisio ja radioyhtiötä joiden molempien budjetti on suurempi kuin kaikkien Suomessa toimivien mainosrahoitteisten tv-kanavien yhteenlaskettu vuosibudjetti yhteensä. Kun Yleisradio vuonna 2013 julkaisi raportin “Mitä mieltä me olemme Yleisradiosta?” [1] siinä todettiin: “Suomalaiset ovat verrattain tyytyväisiä Ylen palveluihin, vaikka kriittistäkin keskustelua käydään. Noin neljä viidestä antoi Ylelle vähintäänkin melko hyvän yleisarvosanan. Arvosana oli jonkin verran laskenut edellisestä mittauskerrasta ja samalla hieman alempana kuin muissa Pohjoismaissa keskimäärin.. ” (Ylen tutkimusraportti) Yleisradio saa siis edelleen kohtuullisen hyvät arviot suomalaisilta mutta samaan aikaan kritiikkiä on annettu yhä enemmän mikä näkyy mm. alhaisempina katsojalukuina. Ylelle onkin vuosien saatossa muodostunut huono maine poliitikkojen suojatyöpaikkana jossa rahaa palaa jatkuvasti yli 500 miljoonaa euroa ilman minkäänlaista vastinetta rahoille. Budjettirahoitusta kritisoidaan usein sillä perusteella että silloin poliitikot voivat vaikuttaa siihen mitä ohjelmia televisiossa nähdään (ja etenkin mihin kellonaikaan). Tämä argumentti ei kuitenkaan pidä vettä, koska sama asia voidaan todeta myös maksukorttien ja mainostulojen tapauksessa. Voidaankin esittää vasta-argumentti budjettirahoitukselle toteamalla seuraavaa: “Maksukortteja käytettäessä poliitikkojen vaikutusvalta ohjelmien sisältöihin vähenee kun he eivät voi päättää siitä mistä katsojat maksavat”. Ylen rahoitusmallin tulee olla mahdollisimman läpinäkyvä jolloin kansalaiset näkevät miten Ylen 500 miljoonaa euroa jakautuu eri tarkoituksiin kuten ohjelmahankintoihin, sisällöntuotantoon, tekniseen tuotantoon ja henkilöstön palkkoihin. Näin kansalaisille myös muodostuu realistisempi kuva siitä mihin julkisia varoja käytetään mikä auttaa heitä päättämään onko Yleen käytetyt verorahat käytetty tehokkaasti vai ei Yleisradioveroa voitaisiin tällöin laskea eikä Yleisradion tarvitse välttämättä lisätä budjettiaan säilyttääkseen nykyisen asemansa. Ylen rahoitusta pohtinut työryhmä ehdottaa Ylen rahoituksen korottamista indeksin mukaisesti 4,3 prosenttia vuodesta 2018 lähtien vuoteen 2023 saakka joka vastaa kustannusten kasvua. Mikäli ehdotus hyväksytään nousee Ylevero siis nykyisestä 143 eurosta 163 euroon (0,5 prosentin indeksikorotuksella). Vaihtoehtoisesti voidaan siirtyä vuosittaiseen budjettirahoitukseen jolloin kustannukset ovat nykyistä pienemmät koska budjettia ei ole pakko nostaa inflaation tahtiin vaan ainoastaan sen verran mitä on välttämätöntä kulujen kattamiseksi. Budjettirahoitusta vastaan puhuu se ettei sitä välttämättä saada neuvoteltua tarpeeksi suureksi kun taas indeksiin sidottu rahoitus varmistaa rahoituksen myös niinä vuosina joina kustannustaso nousee enemmän kuin 4,3 prosenttia (tämä koskee lähinnä vuotta 2023 sillä muiden vuosien osalta kustannusten nousu on todennäköisesti tätä vähemmän). On toki mahdollista että budjettirahoituksen määrä saadaan sovittua sellaiseksi joka riittää kattamaan Yleisradion kustannukset mutta silloin voidaan kyseenalaistaa se miksi Ylen kulut jatkuvasti nousevat ja onko syytä jatkaa indeksiin sidottua rahoitusta kun Yle voisi itse päättää miten paljon heidän toimintaansa investoidaan. Yleveron osuus vuonna 2017 oli yli 20% ansiotuloista maksetuista veroista joten kyseessä ei ole mikään pieni kuluerä. Tästä johtuen on tärkeää että kansalaiset kokevat saavansa rahoilleen vastinetta riippumatta siitä mihin tarkoituksiin Yleisradion rahat käytetään, olivat he sitten samaa mieltä asiasta tai eivät. Tämä blogi syntyi omasta ärtymyksestäni siihen miten Ylen toimintaan ja rahan käyttöön suhtaudutaan kriittisesti mutta samalla puolustetaan Yle-veron oikeutusta kyseenalaistamatta koko järjestelmän toimivuutta edes sen vertaa kuin itse olen sitä tehnyt tämän tekstin alussa.